Viime viikko oli henkisesti tosi uuvuttava. Viim viikon perjantaina jäi siis koulupäivä välistä kun lähdin mukaan saattaan Jessikaa lentokentälle. Jessi itki koko automatkan ja oltiin kaikki kyllä tosi hiljasia ja surullisii mut yks asia mihin en ollu ollenkaan varautunu oli lentokentälle palaaminen. Viimeks kun lentokentällä olin oli siis puolivuotta sitten ennen kun lähdin vaihtoon.
Se tunne mikä mulle iski kun parkkeerattiin auto lentokentän parkkihalliin ja purettiin Jessin matkalaukut ja lähdettii käveleen lentokentälle. Se muistutti mua niin paljon joka ikisestä matkasta minkä oon tehny mun perheen kaa. Kuinka monet kerrat ollaankaan perheen kaa palautettu vuokra-auto Orlandon parkkihalliin, jaettu matkalaukut ja lähdetty yhdessä kohti kotimatkaa, surullisena siitä että loma on takana mut innoissaan että päästään kotiin. Omaan kotimaahan, omaan taloon omaan huoneeseen, omaan sänkyyn. Uskokaa pois, kolmenkin viikon jälkeen on ihana palata kotiin. Ja perjantaina hetken oli sellanen tunne et kun itsekin ois menossa check in:niin ja kohta lähtis lento Suomeen. Siis ite aloin kunnolla vasta itkeen kun vedin yhtä Jessin matkalaukuista mun persässä ja tuli ihan sellanen tunne et oli perhe ympärillä ja oltais palaamassa jenkkien matkalta Suomeen.
Noh, se ei helpottanu yhtään kun päästiin itse kentälle sisään. Vaikka itellä olikin eka kerta tällä Sacramenton lentokentällä niin silti, kaikki kuulutukset, matkustavat perheet ja bisnesmiehet, kaikki lähtevät ja saapuvat lennot ja matkustamisen tunne, iski niin kovaa. Viimeks kun olin kaiken tän ympäröimänä niin sanoin hyvästit mun perheelle ja kaikki tää sai mut ajatteleen mun lähtöä. En varsinaisesti tuntenu koti-ikävää tai minkäänlaista halua nousta seuraavaan Eurooppaan lähtevään koneeseen, ei, tää oli joku tunne mitä en seriously oo ikinä tuntenu. Olin vaan niin hämmentyny ja viä hassumpaa oli sanoo hyvästit Jessille ja kattoo kun se jonotti turvatarkastukseen ja ite jäikin sille toiselle puolelle. Lopulta kun viimeiset hyvästit heilutettiin niin palattiinkin takas autolle ja ajettiin takaisin Lodiin. Ekaa kertaa elämässä menin lentokentälle mut en matkustanu minnekään ja ehkä se oli se juttu. Lentokentillä on muhun suuri vaikutus, ja vaikka tää kuulostaa tosi hassulta niin se tunne mikä mulla oli oli niiiin voimakas. Ehkä koska kaikki mun parhaat muistot ja hetket mun perheen kaa on vietetty matkustellen ja yhdistän lentokentät aina siihen et lähtee jonnekin matkaan lähimmäisten kanssa. Oikeestaan tähän asti oon tykänny lentokentistä, kaikki muistot miten sisarusten kaa on keksitty vaikka mitä hauskaa ajanviettoo kun lennot on ollu 6 tuntia myöhässä, miten pikkusisko on nukahtanu mun syliin pitkän lennon jälkeen, miten oon äitin ja iskän kaa kierrelly tax free kauppoja ja tappanu aikaa ihan vaan olemalla. Joskus ollaan vietetty yö lentokentällä myrskyn takia ja muistaan kuhn saatiin ilmaislippuja kaikkii ravintoloihin mitä lentokentällä oli mut ainoo mikä oli neljän aikoihin auki oli McDon. Kerran Pariisin lentokentällä tosi tylsistyneinä mun siskojen kaa otettii videolle kun näyteltiin pätkiä Liisa Ihmemaasta. Niin paljon muistoja tuli mieleen! En mä tiiä onks tässä mitään järkee mut yritän vaan selittää miltä musta tuntuu hahah.
Niin kun taisin jossain postauksessa kertoo mä ite tajusin mun lähdön ihan vasta viime hetkillä. Kun mun perhe saatto mut turvatarkastukseen ja kaikki itki niin tottakai tiesin miks ja halusin itekin itkee mutta en pystyny koska en ymmärtäny, oon aina tottunu matkustaan perhe ympärillä. Naureskelin ja sanoin viimeset heipat ja kattelin ilosesti taakse kun jono eteni. Vasta kun otin mun laukun hihnalta ja lähin suunnistaan kohti oikeetaa porttia niin se kaikki vaan räjähti, oli pakko ihan istua alas kun yhtäkkiä vaan huomasin kuinka yksin olin. Se meni kuitenkin nopeesti ohi ja keräsin itteni ja soitin mun parhaalle ystävälle kun venailin konetta. Oli niin hämmentävä olo. Koneessa kun katoin kotimaan kutiustuessa niin tajusin että herranjestas, oon lähdössä KYMMENEN KUUKAUTTA, jotain noin KOLME SATAA PÄIVÄÄ kestävälle matkalle ja mulla ei oo mitään hajua mitä kaikkee tulee tapahtumaan. Se ei ollu pelon tunne, se oli vaan oivallus ja vihdoin mua oikeesti alko jännittään.
Ehkä mä haluun kertoo tän kaikille teille jotka ehkä jopa ensvuonna ootte lähössä tälle matkalle, kukaan tai mikään ei ikinä voi valmistaa sua kaikkiin haasteisiin jotka on sua vastassa. Tarvii äärimmäistä rohkeutta ja itseensä luottamista nousta sihen koneeseen ihan yksin.
Saavuin Californiaan 22. heinäkuuta viime vuonna. Siitä on nyt 181 päivää, melkein 200 päivää ja yötä oon viettäny täällä ja varmaan jokainen vaihtari voi kompata kun sanon et tuntuu rehellisesti puolelta kuukaudelta. Monesti kun siskot tai kaverit on ottanu puheeks ekat kuukaudet ja mitä tapahtu ihan ekojen viikkojen aikana niin tuntuu et ne tapahtu tyyliin viime kuussa.Yks päivä aloin kertoo tarinaa joka tapahtu mulle ekan kuukauden aikana ja sanoin että "so it was about three weeks ago...". Three weeks aka PUOLI VUOTTA. Mutta samalla, tuntuu kun mun tänne tuleminen ja sopeutuminen ois tapahtunu ikuisuuksia sitten. Ekaa koulupäivää en ees muista..? Mun ajantaju on ihan sumentunut täällä. Ihan vähän aika sitten tuijotin mun Days Until sovellusta joka näytti että 180 päivää Hawaii ja nyt onkin enää kaks viikkoo? Ja siihen et mun vuosi loppuu on 134 päivää. Nyt jo voin sanoo että noi 134 päivää tulee lentään mun ohi ja mua ehkä vähän pelottaa jo. Miten mä voisin ikinä lähtee täältä? Musta ja mun siskosta on tullu tosi läheiset, ei olla enää hostsiskoksii vaan ollaan siskoksia. Miten mä voin ikinä jättää mun perheenjäsenen tänne?
Parhaat neuvot minkä mukaan oon täällä elänyt on että sun täytyy vaan elää päivä kerrallaan. Se auttaa kun alkaa ahdistaan kuinka paljon päiviä on jo ohi/jäljellä. Pitää myös yrittää tajuta että sä et tuu ikinä saamaan tätä vuotta takaisin joten välillä vaikka miten tekis mieli vaan roikkuu facetimessa perheen tai kavereiden kaa Suomessa niin parempi vaihtoehto on mennä jutteleen hostvanhemmille tai keksii jotain tekemistä siskon kaa. Ei oo ikinä helppoo ottaa vetäisyyttä sulle tärkeistä ihmisistä mut vaihto on vaatinu sen. Mulla on ollut ihan huippu vuosi tähän asti ja mulla on tunne että tää loppupuolisko tulee oleen vielä parempi. Oon vihdoin alkanu rentoutuun ja oleen oma itseni täällä.
Huh tän pienen avautumisen jälkeen voin siis todeta että hyvin menee, koulu nyt vähän tylsistyttää eli tää Hawii osuu ihan täydelliseen kohtaan!! En oo hirveesti päässy kuvaileen mutta saatte varmaan ihan tylsistymiseen asti kattella mun matkakuvia noin kolmen viikon kuluttua joten palaillaan :)) Adios!
